Vuodatus

Tää tulee varmaan todella syvältä ja tää myöskin on todella syvältä.

Viimiset pari kuukautta on kulunu, joka päiväisen suoranaisen vitutuksen siivittämä, ulkopuolinen vois jo luulla että mä nautin siitä, ei se kuitenkaan niin ole, kuka nauttii pahasta olosta? Viimiset pari viikkoa, en oo tienny pitäiskö mun itkeä vai nauraa, kirjaimellisesti. Tullu kumpaakin vaihtoehtoa kokeiltua, niin yhdessä kun erikseenkin. Toisinaan musta tuntuu, ettei ketään juurikaan kiinnosta. Koska se on itsestään selvää, että mä pärjään. Kaikille tuntuu olevan itsestään selvää, että kun tarve vaatii, mä olen täällä. Mun elämän tarkotus on itsestään selvästi elää muitten tarpeita varten. Mulla ei tarvi olla mielipidettä mistään, koska mun mielipiteet on vääriä ja kaikki muut on oikeessa, koska mä olen vaan tyhmä kun valitan kaikesta tai olen ilonpilaaja. Antaisitte mun sitte olla, yksinään mun ei tarvi kenellekkään valittaa, enkä kenenkään iloa pilaa, eikä kenenkään tartte mua kuunnella.

Jos joskus yritän purkaa pahaa oloa ja mieltä painavia asioita, seuraavassa käänteessä kaadetaan saman verran paskaa niskaan. En tiedä kuin tyhmänä mua pidetään, oikeestaan edes kiinnosta. Ehkä mun pitäs lopettaa yrittämästä auttaa, kun palkaks saan vaan valheita.

Oon varma, että mun pää tulee vielä hajoamaan. Enkä mä jaksa.

Yöt menee useimmiten siihen, että mietin mitä kaikkea pitäis sanoa ja tehdä, mutta ikinä mä en kuitenkaan mitään sano tai tee. Kai mä sitten oikeesti olen itsestään selvä, enhän minä voi kenellekkään pahasti sanoa, mun pitää kestää kaikki. Mun pitää pitää kaikki mun pään sisällä, eikä näyttää mitään heikkouksia.

Ei tämäkään pää ikuisesti kestä.